Siirryin toiseen blogosfääriin, olen sielläkin Nerikah .
Tervetuloa poikkeamaan!!

Mietin parasta säilömistapaa suppilovahveroille, ja tulin siihen tulokseen - kiitos keskustelupalstojen vinkkien - että viisainta on kuivata sienet. Niitä voi sitten käyttää miten mielii, murentaa kastikkeiden, keittojen tai patojen mausteeksi... tai mitä ilmeisimmin liottaa kuivatut sienet ja käyttää ne tuoreiden tapaan (joku oikaiskoot, mikäli tuo viimeinen on harhaluulo!).

MUTTA. Minulla ei ole kasvikuivuria! Tähän hätään en halunnut rynnätä kauppaankaan ostamaan sieni-/kasvikuivuria, vaikka niitä nykyään jo saakin suhteellisen edullisesti... enkä tunne ketään, keneltä olisin sellaisen voinut lainata.

Harkitsin uunissa kuivaamista, luukku hiukan raollaan... Tyrmäsin kuitenkin ajatuksen, sillä Marttojen sivuilla oli muistaakseni mainittu, että uunissa kuivattamisen hankaluutena on se, että lämpötila on vaikea pitää oikeanlaisena (n. 30 - 40 astetta), etteivät sienet vahingossa pääse kypsymään. Jotkut taas väittivät neuvontapalstoilla, että huoneenlämmössä kuivattamisen riskinä on sienten pilaantuminen. Mikä ihme siis neuvoksi?!

Viimein päädyin vinkkiin, jonka mukaan kannattaa levittää esim. pyykkitelineen päälle leivinpaperia tai sanomalehtiä ja niiden päälle sienet - väljästi, ei paksuna kerroksena... Ja huolehtia, että teline on paikassa, jossa on lämmintä ja jossa ilma kiertää kuitenkin hyvin... Ja varmuuden vuoksi laittaa vielä samaan tilaan auton sisätilanlämmitin tai ihan tavallinen tuuletin kierrättämään ilmaa.

No, ainoa nuo kriteerit täyttävä paikka Kodissani on kylpyhuone. Joten virittelin sinne sienikuivaamon á la Nerikah. Neiti Söpö kyllä katseli kummissaan ja nuuhki ilmaa, että mitä ihmettä se emäntä nyt oikein suunnittelee, mutta on kuin onkin jättänyt kotitekoisen sienikuivurini rauhaan.

Hitaasti, mutta varmasti sienet näyttävät tällä vippas-konstilla kuivuvan. Seuraavaksi täytyykin löytää niille sopivat purnukat, mihin pakkaan kuivatut sienet... :)

Eilinen päivä sujuikin täysin odottamattomalla tavalla. Nimittäin Myy (hänkin on lomalla tällä viikolla) tekstasi minulle ja kyseli, olisinko innokas lähtemään hänen ja koirien kanssa metsään, suppilovahverojahtiin. Tottahan toki!!

Niinpä sonnustauduin Gore-Tex tamineisiini (takki, housut ja kengät), vaikka päivä olikin kirpeän aurinkoinen eikä vesisateen uhka ollut kovinkaan todennäköinen. Nappasin vielä reppuun Miehen ostaman anti-hirvikärpästakin (metsänvihreä verkkotakki, jossa on koko pään peittävä huppu) ennen kuin suuntasin toiselle puolelle kaupunkia, missä Myy asuu.

Niin, ja tietenkin pari muovikassia, ihan pieniä vain, jos vaikka sattuisimme jotakin saalista saamaan. Ja ihan vain pari kassia... Sillä venäjän iltaopinnoissani minulla oli lukuläksynä artikkeli venäläisten intohimosta marjastukseen ja sienestykseen. He kutsuvat sienestämistä "hiljaiseksi metsästykseksi"... ja sieneen ei pidä mennä useiden suurien korien / vasujen kera, sillä se säikäyttää sienet. :)

Myyn takuuvarmaa suppilovahveroapaja ei tälläkään kertaa tuottanut pettymystä, vaikka alku vaikuttikin nihkeältä. Täytyy sanoa, että Luontoäiti on suppilovahveroidenkin puolella. Ruskehtavat lehdet, kaarnan palaset ym harhauttavat kätevästi silmää luulemaan, että tuolla mättäällä on suppilovahveroiden rypäs... Vaan ei. Kun silmä viimein harjaantui huomaamaan sienet kuivuneiden lehtien peittämien sammalikkojen, kantojen ym lomasta, suppiloita olikin metsä pullollaan!

Saaliiksemme tuli muovikassillinen (sellainen normaali kaupan muovikassi) suppiksia - 1,5 tunnissa!! Myy oli varsinainen haukka bongaamaan suppiksia, ja sanaton työnjakomme menikin niin, että Myy bongasi ja poimi, minä putsasin suppikset pikaisesti enimmistä roskista ennen sujauttamista pussiin.

Täytyy sanoa, että anti-hirvikärpästakki ei toiminut kuin unelma. Se oli ensinnäkin hiukan liian suuri. Toisekseen verkko hiukan haittasi näkyvyyttä. Ja kolmannekseen, vetoketju pitää avata ja koko pää paljastaa, mikäli meinaa esim. juoda. Mutta se piti hirvikärpäset loitolla. Muutama rapsahti aivan vasten kasvoja verkkoon... mutta ähäkutti, eivätpä vain päässeet ryömimään iholle iljettävillä pikkukintuillaan!

Myyllä on pistämätön konsti hirvikärpästen torjuntaan (ainakin pään osalta): moottoripyöräkypärän alle laitettava trikoinen kypärämyssy. Se menee tarkasti pään mukaisesti ja siinä on kauluriakin sen verran, että kauluriosa pysyy varmasti takin sisällä.

Vaikka lähdimme jo loppuiltapäivästä liikkeelle, olin vasta iltamyöhällä kotona, sillä jäin vielä hetkeksi Myyn luokse kahvittelemaan... Ja kävimme vieläpä pikkuisella iltalenkillä hänen tyttärensä kanssa. Joten eilisen päivän saldo on vahvasti plussan puolella: runsaasti reippailua & raitista ilmaa sekä aimoannos säilöttävää talven varalle!

Eräs hyvä kollegani, Myy, kävi taannoin jalkahoidossa. Jalkahoitaja oli sanonut hänelle, että jos hänen pitäisi arvioida Myyn ikä pelkkien jalkojen perusteella, hänen arvionsa olisi "ei päivääkään yli 15-vuotias"! Ei kovettumia, ei hankaumia...

Myy oli ihmetellyt arviota, ja pohtinut ääneen, voisiko villasukilla olla mitään vaikutusta asiaan. Hän nimittäin rakastaa villasukkien käyttöä, vetäisee ne paljaisiin jalkoihin aina kotona ollessaan. Jalkahoitaja ei tyrmännyt ajatusta, vaan arveli sen olevan täysin mahdollista. Villa kun on kuitenkin ehta luonnontuote... vaikka varpaat hikoaisivatkin, villasukissa ne eivät kuitenkaan "muhi" hiessä kuten esim. vaikkapa keinokuituisissa sukissa. Ja kuulemma apteekeissa myydään villa"tuppoja", joita diabeetikot käyttävät varpaidensa välissä (heille kai helposti tulee haavaumia tms jalkoihin?) ja joita jotkut käyttävät jalkojen liiallisen hikoilun hoidossakin.

Tietenkään en tarkalleen tiedä, kuinka tunnollisesti Myy hoitaa omia jalkojaan noin muuten tai kuinka hyviä kenkiä Myy käyttää, mutta hänen jalkahoitajalta saamansa palautteen innoittamana päätin itsekin aloittaa lomallani Villasukkaterapian. Ja jatkaa sitä, vaikka arkinen aherrus alkaakin jälleen ensi viikolla. Eli käyttää mahdollisimman paljon villasukkia paljaissa jaloissa, vaikka edes öisin unisukkina (tosin eilinen päivä vierähti jo kokonaan villasukissa!). Katsotaan nyt, onko tämä sitten uskon asia, vai toimiiko oikeasti!

Ostin viime viikolla lomalukemiseksi uuden pokkarin poistomyynnistä. Lisa Jewellin Se ainoa oikea. Arvelin sen olevan kevyttä, "aivot narikkaan" -tyylistä hömppäkirjallisuutta. Juuri sopivaa lomaluettavaa siis! En olisi voinut olla enempää väärässä. Onneksi.

Kirja oli kyllä mitä sopivinta lomalukemista. Mutta. Se ei todellakaan ollut kevyttä hömppää, ei ainakaan niin kevyttä, mitä nimi ja takakansi antoivat ymmärtää. Kirja oli kerrassaan hykerryttävä. Nauratti. Itketti. Hämmästytti. Mietitytti. Toisaalta teki mieli ahmia kirja yhdeltä istumalta, toisaalta jarrutella hiukan, ettei se loppuisi kesken. Minkähän kirjan uskallan ottaa seuraavaksi, ettei sen lukeminen tunnu ajan haaskaukselta tämän kokemuksen jälkeen?! ;)