Lähdin perjantaina Miehen matkaan Saimaan saaren pikkuiselle Torpalle, jota täytyisi hiljalleen saattaa syys-/talviteloille. Tarkoitus oli myös katsastaa, mitä minulta on sinne kulkeutunut ja onko se tärkeää... Sekä suorittaa loppuun arkistojeni syyssiivous eli polttaa poroksi vanhoja papereita = laskuja, tiliotteita ym. Ja tietenkin tuulettaa vinttiä - ihan kirjaimellisestikin raittiissa ilmassa.

Muistan varsin hyvin ensimmäisen vierailuni Torpalla, se oli Miehen ja minun suhteen alkumetreillä. Tiesin, että Torppa on vanha. Tiesin myös sen, ettei se suinkaan edusta mitään luksusta. Mutta silti todellisuus jotenkin löi vasten kasvoja. Torppa oli hurjan pieni, vailla juuri mitään mukavuuksia... Okei, sähkö tulee Torppaan, mutta vesi ei - siis talousvesi, sadeveden on syytäkin pysyä poissa sisältä! ;) Ulkona on biokäymälä, Torpan huonekalut puolestaan vanhoja (ei mitään antiikkia kuitenkaan)... Niin, ja ilmassa leijuu "mökin tuoksu", siis se sellainen, joka ikäkuluihin mökkeihin yleensä liittyy.

Opin kuitenkin pitämään Torpasta. Vaikka ajomatka on pitkähkö (n. 1h 30min), oli Torpalle mukava lähteä, sillä se tarjosi luonnonrauhaa vastapainoksi ajoittain hektiselle & paperinmakuiselle päivätyölleni. Ja vaikka olenkin pitänyt itseäni city-ihmisenä, opin jollain "kieroutuneella tavalla" ;) nauttimaan siitä, että arkisten asioiden, kuten lämmön tai talousveden saamisen eteen joutui hiukan näkemään vaivaa.

Kun tiemme erkanivat Miehen kanssa, harmittelin mielessäni sitä, että nyt en enää pääse Torpalle, metsän siimekseen latamaan akkuja. Siihen Saimaan saaren pikkuinen Torppa oli onnen omiaan! Tai ainakaan en pääse tälle nimenomaiselle Torpalle, onhan noita vuokramökkejä... Ehkäpä juuri siksi malttamattomana odotin (mahdollisesti viimeistä) reissua Saimaan saareen.

Valitettavasti tunnelma oli nyt kaikin puolin muuttunut, ehkä odotin liikaa reissulta, ehkä en ollutkaan niin kiintynyt Torppaan tai viehättynyt sen tarjoamasta "maalaisromantiikasta". Nyt en oikein tuntenut oloani kotoisaksi Torpassa, se oli vissi ero aiempiin kertoihin. Sain kylläkin ladattua akkuja ja tuuletettua vinttiäni ihan tosissaan, mutta silti jotain jäi uupumaan...

Ilmojen isäntä ei valitettavasti suosinut, sää oli kolea. Saimaa lainehti vaahtopäisenä ja puhuri, joka nuo vaahtopäätkin aiheutti, oli... no navakka, mutta sekin on lievää vähättelyä. Taivas ei tosiaan ollut suureksi harmikseni kirkas, jotta illan pimetessä olisin voinut tähyillä tähtiä ja likimain täyttä kuuta. Ruska teki vasta tuloaan Saimaan saaren leveyspiireille, ja Mies rohkeni epäillä, noinko saavuttaakaan noita leveyspiirejä tänä vuonna, kun on ollut niin kosteaa.

Aikeeksi jäi myös puolukoiden kerääminen. Kyllähän minä silmittelin niitä varvikoita metsässä samotessani, enimmälteen tuntuivat marjat vielä hiukkasen raakileilta. Mutta sentään "viikon luontokuvan" sain napsaistua puolukoista.

P9130005-1.jpg

Tästä ei saa kuin huonolla tuurilla pikselipuuroa, vispipuurosta täytyy jatkaa vielä haaveilua! ;) Jännä juttu, kun kuitenkin muualla tuntuvat marjat ehtineen jo kypsiksi asti, liekö sitten hyinen Saimaa syynä hitaaseen kypsymiseen vai mikä.

Uhkaavan univelkakriisin sain sentään jonkinlaiseen hallintaan, sillä Torpassa on uni aina maittanut normaalia makoisammin, niin nytkin! Ehkä se johtuu luonnon hiljaisuudesta, ehkä siitä, ettei minkäänlaiset katuvalot kumota ikkunasta edes vaatimatonta kajoaan sisään. Tai kenties raittiista ulkoilmasta ja pienistä ponnisteluista sellaisten asioiden eteen, jotka kaupunkiolosuhteissa toimivat "nappia painamalla".

Sunnuntai sujui ainakin minun osaltani odottavissa tunnelmissa. Odotin nimittäin malttamattomana, että pääsen Kotiin. Se on kuitenkin minun maailmassani paras paikka - siitäkin huolimatta, että sekin kokee nyt mullistusta muun elämän muuttuessa.